Kirjoittajalta Turvallisuus Komitea

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia nojautuu vahvasti kokonaisturvallisuuden periaatteelle, jonka mukaisesti elintärkeistä toiminnoista huolehditaan yhteistyönä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten välillä. Tämä yhteistyö korostuu aivan erityisesti elintärkeissä toiminnossa talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden saralla.

Huoltovarmuusneuvosto valmistelee parhaillaan valtioneuvoston pyynnöstä esitystä uudeksi päätökseksi huoltovarmuuden tavoitteista. Ensimmäinen huoltovarmuuden tavoitepäätös annettiin vuonna 1988 ja nykyinen, voimassa oleva, vuonna 2013. Päivityksissä on vuosien varrella pyritty vastaamaan muuttuviin olosuhteisiin ympäristössämme. Huoltovarmuustyöllä on maassamme vahvat perinteet ja toimiva organisaatio, joten mullistaviin uudelleenlinjauksiin tuskin tälläkään kertaa on tarvetta. Teknologian murros, digitalisaatio, kasvavat kyberuhat ja elinkeinoelämän kansainvälisten verkostojen korostuminen ovat kuitenkin sellaisia muutosvoimia joihin myös huoltovarmuustyön on sopeuduttava. Samalla turvallisuustilanne ympärillämme on laajasti ottaen muuttunut.

Esitystä huoltovarmuuden tavoitteista ei tätä kirjoitettaessa ole vielä annettu. Haluaisin kuitenkin nostaa esille muutamia havaintoja valmistelutyön yhteydessä käydystä keskustelusta.

Huoltovarmuustyön keskeinen perusta on julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus, joka on yksityiselle sektorille vapaaehtoista. Yksityisen sektorin sitoutuminen ja mahdollisuudet huolehtia osuudestaan on siksi kaikin tavoin varmistettava. Tämä puolestaan edellyttää vahvaa taloutta ja kilpailukykyistä teollisuutta jolla on halu ja kyky investoida Suomeen. Vain vahva teollinen pohja turvaa huoltovarmuuden pitkäaikaisen rahoituspohjan.

Nyky-yhteiskunnan riippuvuus keskeyttämättömästä sähkönsaannista myös poikkeusoloissa on ollut tämän Huoltovarmuusneuvoston asialistalla useamman kerran. Kysymys nousee julkiseen keskusteluun ainakin kerran vuodessa kovien pakkasten kohdatessa. Kuluvana vuonna kulutushuippu osui helmikuun 28. päivälle ja taas kerran on todettava, että olimme erittäin merkittävissä määrin riippuvaisia tuontisähköstä. Tilanne hoidettiin mallikkaasti ja kaupallisesti varmasti parhaalla mahdollisella tavalla. En kuitenkaan voi välttyä huolelta miten riippuvaisia näissä tilanteissa olemme toimivista, riittävistä siirtoyhteyksistä ja ennen kaikkea siitä, että tuotantokapasiteetti myös naapurimaissamme on riittävää. Tavoitteeksi olisikin otettava energiaomavaraisuuden turvaaminen myös poikkeusoloissa, vaikka se joskus onkin ristiriidassa keskeisten ilmastopoliittisten tavoitteiden kanssa.

Huoli turvatusta sähkönjakelusta koskettaa myös tiedonsiirto- ja viestintäyhteyksiä. Yhteiskunnan toiminnot ovat tänään pitkälti langattomien verkostojen varassa ja niiden toimivuuden – myös poikkeusoloissa – tulee olla huoltovarmuusorganisaation huomion kohteena. Toinen keskeinen, joka puolelle yhteiskuntaa ulottuva toimija on rahoitussektori. Olemme jo ns. normaalioloissa kokeneet miten häiriöt maksuliikennejärjestelmissä vaikuttavat yhteiskunnan kaikkiin toimintoihin. Näiden uhkien torjuminen olosuhteissa joissa pankkisektori on laajasti kansainvälinen, asettaa aivan uudentyyppisiä haasteita. Sama koskee logistisia verkostoja ja palveluita.

Näillä nostoilla en millään tavalla halua vähätellä huoltovarmuusjärjestelmän perinteisempiä fokusalueita kuten elintarvikehuoltoa, sosiaali- ja terveydenhuoltoa tai lääkejakelua. Puhumattakaan maanpuolustusta tukevasta teknologiasta, tuotannosta ja palveluista. Uskon että nämä kaikki saavat myös uusissa tavoitteissa ansaitsemansa huomion.

Onneksi ja pitkälti monivuotisen, järjestelmällisen työn tuloksena huoltovarmuuden rahoituspohja on tänään vahva ja nauttii laajaa yhteiskunnallista tukea. Sen varaan on siksi mahdollista rakentaa myös uusia, vaativampia tehtäviä vastaamaan muuttuvan yhteiskunnan vaatimuksia muuttuvassa maailmassa.

Ole Johansson

Vuorineuvos,

Huoltovarmuusneuvoston puheenjohtaja

Meidän varautumisen parissa työskentelevien on lähdettävä pahimmista skenaarioita ja mietittävä sitä, kuinka toimia, kun taivas putoaa niskaan.  Ensinnäkin on myönnettävä, ettemme kykene kaikkia uhkia hallitsemaan, vaan on kyettävä varautumaan ennakoimattomaan. Toiseksi on uskallettava ajatella toisin ja tuulettaa perinteistä uhkalähtöistä varautumista. Kun riskit ovat systeemisiä, tulee tarkastelu ulottaa laaja-alaiseksi. Tämä haastaa myös perinteiset toimivaltarajat. On uskallettava kyseenalaistaa, ja oltava rohkeutta saattaa kaikki toimijat yhteisen asian äärelle.  Nyky-yhteiskunnassa meistä jokainen voi olla, ja on tarvittaessa turvallisuustoimija.

Resilienssi – kyky joustaa kriisissä ja palautua sen jäljiltä on viime vuosien varautumiskeskustelussa noussut muoti- tai iskusanaksi. Resilienssillä on juurensa psykologiassa ja luonnontieteissä, ja sille löytyy useampi määritelmäkin asiayhteydestä riippuen. Yhteiskunnan kriisinkestävyyttä määrittävällä resilienssillä tarkoitetaan pelkistetysti yhteiskunnan kykyä joustaa kriisissä ja palautua takaisin tapahtuneen jälkeen.  Yhteiskunnan resilienssi taas perustuu sen osien, yksilöiden ja yhteisöjen vastaavaan kykyyn. Resilienssi on ensi sijaisesti ominaisuus, ei perinteinen suorituskyky, ja se rakentuu monen tekijän summasta. Yksilötasolla merkittäviä ovat esimerkiksi osaaminen, reagointikyky, sosiaalinen pääoma sekä luottamus.

Monimutkaistuvassa maailmassa yhteistyö ja sen koordinaatio sekä tiedonkulku eri toimijoiden välillä on ratkaisevaa. 

Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa on erinomaisesti tunnistettu ja kuvattu se, miten turvallisuus koskettaa meitä kaikkia ja miten hyvinkin erityppiset toimijat voivat tilanteen niin vaatiessa muuttua turvallisuustoimijoiksi. Kansalaisyhteiskunnan osalta järjestöillä on erityinen rooli, mikä YTS:ssä on ansiokkaasti tuotu esiin. Kuva jää kuitenkin mielestäni jossain määrin yksipuoliseksi, ja järjestöjen kuvaaminen vain viranomaistoiminnan jatkeeksi, apukäsiksi kun jotain on tapahtunut, on turhan rajaava. Yhteiskunnan resilienssin kannalta järjestöillä ja käytännössä siis niissä tehtävällä vapaaehtoistyöllä on itseisarvonsa, sosiaalista pääomaa lisäävänä ja sitä kautta hyvinvointia edistävänä sekä ongelmia ennaltaehkäisevänä toimintana. Järjestöt ovat myös keskeinen rajapinta julkisen sektorin sekä järjestäytymättömän kansalaisyhteiskunnan – neljännen sektorin välillä.  Tämä kaikki on äärimmäisen arvokasta yhteiskuntamme resilienssin kannalta.

Ilman yhteistoimintaa ja erityisesti toimivia rajapintoja, kansalaisyhteiskunnan rooli kokonaisturvallisuudessa jää nimelliseksi.

Järjestöjen suhdetta kokonaisturvallisuuteen mietittäessä on hyvä huomata, että myös järjestötoiminta on murroksessa. Sitoutumisen aste ja osallistumisen tavat muuttuvat kovaa vauhtia. Positiivista kuitenkin on se, että auttamishalu ei näytä hiipuvan ja että ihmiset ovat edelleen valmiita toimimaan lähipiirinsä ja yhteiskunnan hyväksi, kun apua tarvitaan.  Tätä valmiutta ja halukkuutta on syytä vaalia ja tunnistaa sen arvo. Kyse ei ole ehtymättömästä luonnonvarasta, vaan sosiaalisesta, ylläpitoa ja kehittämistä vaativasta resurssista.  Keskittyminen vain järjestölähtöiseen palvelutuotantoon, valmiustoimintaan, on vaarallista. Tiedämme, että esimerkiksi palokuntatoiminnassa keskittyminen vain palvelutuotantoon, voi ennen pitkää johtaa koko toiminnan hiipumiseen. Erilaisten teknisten ja muiden osallisuuden esteiden raivaamiseen tulee myös kiinnittää jatkossa enemmän huomiota. Myös rakenteissa ja yhteistoimintamalleissa on kehitettävää.

Järjestöt kykenevät huolehtimaan ja turvaamaan omat vapaaehtoisensa sekä uudistamaan toimintaansa vapaaehtoistoiminnan muuttuvien tarpeiden mukaan. Ilman yhteistoimintaa ja erityisesti toimivia rajapintoja, kansalaisyhteiskunnan rooli kokonaisturvallisuudessa jää kuitenkin nimelliseksi. Rajapinnan kehittäminen edellyttää jo toteamaani esteiden raivausta, mutta julkiselta sektorilta uskallusta osallistaa järjestöt ja kansalaisyhteiskunta sekä kykyä tunnistaa ja kunnioittaa vapaaehtoistoiminnan reunaehtoja. Alueelliset varautumisen yhteistoimintaelimet, foorumit, ovat hyvä ja tärkeä avaus ja tällaisia yhteistoiminnan alustoja tarvitaan kaikilla tasoilla. Modernissa yhteiskunnassa varautumisessa tulee entistä enemmän kiinnittää huomiota eri sektorirajat ylittäviin kokonaisuuksiin. Tämä pätee hyvin myös järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistyöhön.

Vastaavasti järjestöiltä edellytetään yhteistyökykyä ja keskinäistä koordinaatiota. Erityisesti nyt kun Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa ollaan viemässä käytäntöön. Järjestöjen ja Turvallisuuskomitean yhteinen toimeenpano-ohjelma voisi tässä olla ratkaisu toimia koordinoidusti yhteisen tavoitteen hyväksi.

Kahdesta edellä mainitusta huolehtien voimme aidosti sitouttaa järjestöissä ja koko kansalaisyhteiskunnassa olevan potentiaalin osaksi kokonaisturvallisuutta.

Simo Weckstén

Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö SPEK, hallituksen puheenjohtaja