Tiedote: Turvallisuuskomitean kokous 14.5.2018

Turvallisuuskomitea kokoontui vuoden 2018 neljänteen kokoukseensa maanantaina 14.5.2018. Kokouksen pääaiheina olivat ilmastonmuutos, CBRNE-aseiden uhka-arvio ja reservipoliisihanke.

Turvallisuuskomitea käsitteli ilmastonmuutoksen vaikutuksia Suomen kokonaisturvallisuudelle, jossa varautumisen työkaluja ovat kansallinen riskiarvio ja ennakointiprosessi. Kokouksessa keskusteltiin ilmastonmuutosta hidastavista toimenpiteistä, muutokseen sopeuttavista toimista sekä ääri-ilmiöiden vahinkoihin reagoinnista.

Kokouksen toisena aiheena oli CBRNE-uhkien ja tilanteiden ennaltaehkäisyn ja valmiuden jatkuva parantaminen yhteiskunnan ja sen elintärkeiden toimintojen turvaamiseksi.

Komitean jäsen Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen esitteli reservipoliisihankkeen nykytilannetta ja kehityskulkua.

Turvallisuuskomitea kokoontuu seuraavan kerran 11.6.2018.

Maailman innovatiivisin ja turvallisin paikkatiedon ekosysteemi

Parhaillaan viimeisteltävän paikkatietopoliittisen selonteon mukaan Suomessa on vuonna 2025 maailman innovatiivisin ja turvallisin paikkatiedon ekosysteemi. Paikkatietoa on kaikki tieto, jonka yhtenä ominaisuutena on sijaintitieto. Digitalisaation myötä paikkatietojen merkitys yhteiskunnassa kasvaa. Tarvitaan yhä enemmän tarkempia, parempilaatuisia ja helpommin käytettäviä paikkatietoja ja –palveluita. Esimerkiksi automaattinen liikenne ei voi Suomen oloissa toimia nykyisin käytössä olevilla paikkatiedoilla ja –palveluilla. Tarkka paikannus on edellytys myös robotiikan, tekoälyn, virtuaalitodellisuuden sekä sisätilapaikannuksen palveluille ja sovelluksille.

Yhteiskunnan toiminta perustuu kasvavassa määrin paikkatietoihin kaikilla osa-alueilla. Esimerkiksi droneilla ja satelliiteilla ylläpidetään ympäristöön liittyviä tietoja, liikkuminen palveluna –toimintamalli muuttaa logistiikkajärjestelmiä ja poliisi tarvitsee laajoilla toiminta-alueillaan ehdottomasti hyviä navigointijärjestelmiä. Puolustusvoimilla on strategisia paikkatietoja. Paikkatietojen tietosuoja ja –turva pitää varmistaa muuttuvassa toimintaympäristössä. Yhteiskunnan kokonaisturvallisuudesta huolehtiminen on paikkatietoriippuvaista toimintaa, joka ei voi perustua ulkomaisiin palveluihin.

Paikkatietopoliittinen selonteko linjaa, minkälaisia paikkatietoja yhteiskunnassa tarvitaan sekä miten niiden tuottamista, hallintaa ja jakelua kehitetään ja miten niiden käyttöä edistetään. Paikkatietojen käyttöoikeuksia määriteltäessä on huolellisesti huomioitava yhteiskunnan kokonaisturvallisuus.

Paikkatietopoliittinen selonteko toteuttaa hallitusohjelman tavoitetta kehittää käyttäjälähtöiset, tuottavuutta ja tuloksellisuutta nostavat yhden luukun digitaaliset julkiset palvelut. Sillä toimeenpannaan myös hallituksen kärkihanketta digitaalisen liiketoiminnan toimintaympäristön kehittämisestä.

Selontekoa on valmisteltu vuoden verran laajapohjaisessa yhteistyössä maa- ja metsätalousministeriön johdolla. Selonteko annetaan tänä keväänä eduskunnalle. Eduskuntakäsittelyn jälkeen valmistellaan toimenpideohjelma. Yhdeksi kehittämistoimenpiteeksi on tunnistettu laadukkaiden osoitetietojen varmistaminen. Esimerkiksi palo- ja pelastustoimi tarvitsee ajantasaisia, virheettömiä osoitetietoja. Nykytilanteessa kunnissa syntyvää osoitetietoa ei pystytä yhdistämään valtakunnallisesti eheäksi tietokannaksi.

Kansallinen satelliittipaikannusta tarkentava Finnref-paikannuskorjauspalvelu on tarkoitus tarjota avoimesti yleiseen käyttöön tulevaisuuden paikannus- ja logistiikkapalveluita varten. Se on elinehto muun muassa koko autonomisen liikenteen kehittämiselle. Samalla on varmistettava turvallisuusviranomaisten erityistarpeiden toteutuminen. Turvallisuusviranomaisille rakennetaan yhteinen paikkatietoalusta. Esimerkiksi tilannekuvan taustaksi tarvitaan kaikille turvallisuusviranomaisille yhteiset, ajantasaiset paikkatietotuotteet.

Paikkatietopoliittinen selonteko tähtää yhteiseen paikkatiedon ekosysteemiin. Sekä yksityisen että julkisen sektorin yhteistyötä pyritään kiihdyttämään paikkatietotoimintojen verkottamisessa yhteiseksi tieto- ja palvelukokonaisuudeksi. Eri sektoreiden yhteistoiminta lisääntyy digitalisaation myötä. Eri sektoreiden laajaa yhteistyötä tehostetaan joko kehittämällä olemassa olevaa järjestelmää tai perustamalla uusi yhteistyöorganisaatio. Paikkatietoihin liittyvää osaamista ja tietämystä lisätään.

Lainsäädännön uudistaminen varmistaa tavoitellun kehityksen. Kaikki viranomaiset on tarkoitus velvoittaa tuottamaan ja jakamaan keskeiset paikkatiedot yhteiskäyttöisinä. Yhteiskunnan kannalta keskeiset paikkatietovarannot määritellään. Julkishallinnon organisaatioiden paikkatietotoimintoihin liittyvät vastuut ja roolit kuvataan. Lainsäädännöllä täsmennetään paikkatietoihin liittyvät turvallisuusnäkökohdat.

Paikkatietopoliittinen selonteko liittyy tekoälyä ja tietopolitiikkaa koskevaan selontekoon, jonka valmistelun käynnistämisestä hallitus päätti strategiaistunnossaan 29.1.2018. Se on tarkoitus antaa eduskunnalle loppusyksyllä. Siihen on kaavailtu laajaa näkökulmaa, joka yhdistää sekä julkisen että yksityisen sektorin kehityksen edistämisen ja kuvan luomisen tekoälyn ja tietopolitiikan suhteesta. On hyvä asia, että kahden selonteon valmistelu tapahtuu osittain samaan aikaan. Molempien selontekojen käytännön politiikkatoimet – lainvalmistelu ja määrärahojen allokointi – konkretisoituvat keväällä 2019 käytävissä hallitusohjelmaneuvotteluissa. Selvää on, että ensi vaalikaudella julkinen hallinto ja muu yhteiskunta toimii entistä enemmän digitaalisesti. Yhteiskunnan turvallisuus pitää varmistaa myös digitaalisessa toimintaympäristössä ja paikkatietopoliittinen selonteko antaa siihen hyvät lähtökohdat.

Jaana Husu-Kallio

Kansliapäällikkö

Maa- ja metsätalousministeriö

Turvallisuuskomitea ja Huoltovarmuuskeskus järjestivät ennakointiseminaarin

Turvallisuuskomitea ja Huoltovarmuuskeskus järjestivät yhteisen ennakointiseminaarin 9.4.2018.

Seminaarissa kartoitettiin huoltovarmuuden tulevaisuuden skenaarioita monialaisista asiantuntijoista koostuvien työryhmien kesken.

Skenaariotarkastelut ovat erinomainen työkalu ennakoinnin kehittämisessä ja  niiden myötä tuotettu aineisto muodostaa arvokkaan tietovarannon huoltovarmuustyön suunnittelussa ja päätöksenteossa. Ne mahdollistavat paitsi huoltovarmuuden uhkien, myös kehitysmahdollisuuksien tunnistamisen.

Huoltovarmuus on yhteiskunnan elintärkeä toiminto

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia nojautuu vahvasti kokonaisturvallisuuden periaatteelle, jonka mukaisesti elintärkeistä toiminnoista huolehditaan yhteistyönä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten välillä. Tämä yhteistyö korostuu aivan erityisesti elintärkeissä toiminnossa talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden saralla.

Huoltovarmuusneuvosto valmistelee parhaillaan valtioneuvoston pyynnöstä esitystä uudeksi päätökseksi huoltovarmuuden tavoitteista. Ensimmäinen huoltovarmuuden tavoitepäätös annettiin vuonna 1988 ja nykyinen, voimassa oleva, vuonna 2013. Päivityksissä on vuosien varrella pyritty vastaamaan muuttuviin olosuhteisiin ympäristössämme. Huoltovarmuustyöllä on maassamme vahvat perinteet ja toimiva organisaatio, joten mullistaviin uudelleenlinjauksiin tuskin tälläkään kertaa on tarvetta. Teknologian murros, digitalisaatio, kasvavat kyberuhat ja elinkeinoelämän kansainvälisten verkostojen korostuminen ovat kuitenkin sellaisia muutosvoimia joihin myös huoltovarmuustyön on sopeuduttava. Samalla turvallisuustilanne ympärillämme on laajasti ottaen muuttunut.

Esitystä huoltovarmuuden tavoitteista ei tätä kirjoitettaessa ole vielä annettu. Haluaisin kuitenkin nostaa esille muutamia havaintoja valmistelutyön yhteydessä käydystä keskustelusta.

Huoltovarmuustyön keskeinen perusta on julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus, joka on yksityiselle sektorille vapaaehtoista. Yksityisen sektorin sitoutuminen ja mahdollisuudet huolehtia osuudestaan on siksi kaikin tavoin varmistettava. Tämä puolestaan edellyttää vahvaa taloutta ja kilpailukykyistä teollisuutta jolla on halu ja kyky investoida Suomeen. Vain vahva teollinen pohja turvaa huoltovarmuuden pitkäaikaisen rahoituspohjan.

Nyky-yhteiskunnan riippuvuus keskeyttämättömästä sähkönsaannista myös poikkeusoloissa on ollut tämän Huoltovarmuusneuvoston asialistalla useamman kerran. Kysymys nousee julkiseen keskusteluun ainakin kerran vuodessa kovien pakkasten kohdatessa. Kuluvana vuonna kulutushuippu osui helmikuun 28. päivälle ja taas kerran on todettava, että olimme erittäin merkittävissä määrin riippuvaisia tuontisähköstä. Tilanne hoidettiin mallikkaasti ja kaupallisesti varmasti parhaalla mahdollisella tavalla. En kuitenkaan voi välttyä huolelta miten riippuvaisia näissä tilanteissa olemme toimivista, riittävistä siirtoyhteyksistä ja ennen kaikkea siitä, että tuotantokapasiteetti myös naapurimaissamme on riittävää. Tavoitteeksi olisikin otettava energiaomavaraisuuden turvaaminen myös poikkeusoloissa, vaikka se joskus onkin ristiriidassa keskeisten ilmastopoliittisten tavoitteiden kanssa.

Huoli turvatusta sähkönjakelusta koskettaa myös tiedonsiirto- ja viestintäyhteyksiä. Yhteiskunnan toiminnot ovat tänään pitkälti langattomien verkostojen varassa ja niiden toimivuuden – myös poikkeusoloissa – tulee olla huoltovarmuusorganisaation huomion kohteena. Toinen keskeinen, joka puolelle yhteiskuntaa ulottuva toimija on rahoitussektori. Olemme jo ns. normaalioloissa kokeneet miten häiriöt maksuliikennejärjestelmissä vaikuttavat yhteiskunnan kaikkiin toimintoihin. Näiden uhkien torjuminen olosuhteissa joissa pankkisektori on laajasti kansainvälinen, asettaa aivan uudentyyppisiä haasteita. Sama koskee logistisia verkostoja ja palveluita.

Näillä nostoilla en millään tavalla halua vähätellä huoltovarmuusjärjestelmän perinteisempiä fokusalueita kuten elintarvikehuoltoa, sosiaali- ja terveydenhuoltoa tai lääkejakelua. Puhumattakaan maanpuolustusta tukevasta teknologiasta, tuotannosta ja palveluista. Uskon että nämä kaikki saavat myös uusissa tavoitteissa ansaitsemansa huomion.

Onneksi ja pitkälti monivuotisen, järjestelmällisen työn tuloksena huoltovarmuuden rahoituspohja on tänään vahva ja nauttii laajaa yhteiskunnallista tukea. Sen varaan on siksi mahdollista rakentaa myös uusia, vaativampia tehtäviä vastaamaan muuttuvan yhteiskunnan vaatimuksia muuttuvassa maailmassa.

Ole Johansson

Vuorineuvos,

Huoltovarmuusneuvoston puheenjohtaja

Tiedote: Suomen kyberturvallisuusstrategia päivitetään

Turvallisuuskomitea päätti kokouksessaan 12.3.2018 Suomen kyberturvallisuusstrategian päivittämisestä.

Suomen kyberturvallisuusstrategia valmistui 2013. Strategia on luettavissa oheisen linkin takaa: Suomen kyberturvallisuusstrategia

Päivittäminen on ajankohtaista tunnistettujen tarpeiden, mm. digitaalisen toimintaympäristön muutoksen vuoksi ja se tehdään hallitukselta saadun evästyksen pohjalta.

Lisäksi yhteiskunnan kyberhäiriötilanteiden hallintaa kehitetään omana projektinaan toimivaltaisten viranomaisten, Turvallisuuskomitean sihteeristön ja valmiuspäällikkökokouksen yhteistyönä.

Turvallisuuskomitean puheenjohtaja Juusti: Suomalaisen varautumisen vahvuus on yhteistyö

Turvallisuuskomitean puheenjohtaja Jukka Juusti valmisti maanpuolustuskurssilaisia tuleviin viikkoihin puhumalla kurssin avajaisissa suomalaisesta kokonaisturvallisuudesta.

221. maanpuolustuskurssi alkoi 6. maaliskuuta Helsingissä.

”Juhlimme tänä vuonna satavuotiasta Suomea ja samalla maamme parhaita ominaisuuksia, kuten oikeusvaltioperiaatetta, yhdessä tekemistä ja turvallisuutta. Ne tuntuvat arjen keskellä itsestäänselvyyksiltä, mutta käytännössä ne ovat välttämättömiä yhteiskunnan turvallisuuden, varautumisen ja valmiuden rakentamisessa. Eri toimintoja yhteensovitetaan kokonaisturvallisuuden periaatteella, joka on toimiva ja kustannustehokas malli.”

Kokonaisturvallisuuden periaatteet on määritetty yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa. Vuodelta 2010 olevaa strategiaa päivitetään nyt, jotta Suomi pystyy vastaamaan paremmin pidemmän aikavälin muutoksiin. Päivityksen keskeisin tavoite on kuvata kokonaisturvallisuuden toimintamalli ymmärrettävästi.

Vaikka Suomen viranomaisjohtoinen kriisijohtamismalli ei sinänsä tarvitse päivitystä, erityisesti eri toimialoja yhdistävissä asioissa pitää pohtia yksityiskohtaisemmin sitä, kenellä on johtamisvastuu missäkin tilanteessa. Esimerkiksi hybridivaikuttamisen uhka ja kybertoimintaympäristö korostavat yhteistyötä ja varautumisen yhteensovittamisen tärkeyttä.

”Säännöllinen arviointi tuottaa yhteistä tilannekuvaa, jossa esimerkiksi hybridivaikuttamisen tunnistaminen on mahdollista.”

Hybridiuhkiin varautuminen ja niiden torjunta edellyttävätkin yhteiskunnan kaikilta osapuolilta entistä nopeampaa, läpinäkyvämpää ja paremmin koordinoitua toimintaa. Puheensa lopuksi Juusti korosti, että maanpuolustuskurssin kaltaiset yhteistyöfoorumit palvelevat tätä tarkoitusta, sillä niissä on mahdollista jakaa tietoa, oppia uutta ja rakentaa luottamusta verkostoitumisen myötä.

Puhe kokonaisuudessaan: http://turvallisuuskomitea.fi/index.php/fi/ajankohtaista/108-turvallisuuskomitean-puheenjohtaja-jukka-juustin-puhe-maanpuolustuskurssin-avajaisissa-6-3-2017

Kun taivas putoaa niskaan

Meidän varautumisen parissa työskentelevien on lähdettävä pahimmista skenaarioita ja mietittävä sitä, kuinka toimia, kun taivas putoaa niskaan.  Ensinnäkin on myönnettävä, ettemme kykene kaikkia uhkia hallitsemaan, vaan on kyettävä varautumaan ennakoimattomaan. Toiseksi on uskallettava ajatella toisin ja tuulettaa perinteistä uhkalähtöistä varautumista. Kun riskit ovat systeemisiä, tulee tarkastelu ulottaa laaja-alaiseksi. Tämä haastaa myös perinteiset toimivaltarajat. On uskallettava kyseenalaistaa, ja oltava rohkeutta saattaa kaikki toimijat yhteisen asian äärelle.  Nyky-yhteiskunnassa meistä jokainen voi olla, ja on tarvittaessa turvallisuustoimija.

Resilienssi – kyky joustaa kriisissä ja palautua sen jäljiltä on viime vuosien varautumiskeskustelussa noussut muoti- tai iskusanaksi. Resilienssillä on juurensa psykologiassa ja luonnontieteissä, ja sille löytyy useampi määritelmäkin asiayhteydestä riippuen. Yhteiskunnan kriisinkestävyyttä määrittävällä resilienssillä tarkoitetaan pelkistetysti yhteiskunnan kykyä joustaa kriisissä ja palautua takaisin tapahtuneen jälkeen.  Yhteiskunnan resilienssi taas perustuu sen osien, yksilöiden ja yhteisöjen vastaavaan kykyyn. Resilienssi on ensi sijaisesti ominaisuus, ei perinteinen suorituskyky, ja se rakentuu monen tekijän summasta. Yksilötasolla merkittäviä ovat esimerkiksi osaaminen, reagointikyky, sosiaalinen pääoma sekä luottamus.

Monimutkaistuvassa maailmassa yhteistyö ja sen koordinaatio sekä tiedonkulku eri toimijoiden välillä on ratkaisevaa. 

Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa on erinomaisesti tunnistettu ja kuvattu se, miten turvallisuus koskettaa meitä kaikkia ja miten hyvinkin erityppiset toimijat voivat tilanteen niin vaatiessa muuttua turvallisuustoimijoiksi. Kansalaisyhteiskunnan osalta järjestöillä on erityinen rooli, mikä YTS:ssä on ansiokkaasti tuotu esiin. Kuva jää kuitenkin mielestäni jossain määrin yksipuoliseksi, ja järjestöjen kuvaaminen vain viranomaistoiminnan jatkeeksi, apukäsiksi kun jotain on tapahtunut, on turhan rajaava. Yhteiskunnan resilienssin kannalta järjestöillä ja käytännössä siis niissä tehtävällä vapaaehtoistyöllä on itseisarvonsa, sosiaalista pääomaa lisäävänä ja sitä kautta hyvinvointia edistävänä sekä ongelmia ennaltaehkäisevänä toimintana. Järjestöt ovat myös keskeinen rajapinta julkisen sektorin sekä järjestäytymättömän kansalaisyhteiskunnan – neljännen sektorin välillä.  Tämä kaikki on äärimmäisen arvokasta yhteiskuntamme resilienssin kannalta.

Ilman yhteistoimintaa ja erityisesti toimivia rajapintoja, kansalaisyhteiskunnan rooli kokonaisturvallisuudessa jää nimelliseksi.

Järjestöjen suhdetta kokonaisturvallisuuteen mietittäessä on hyvä huomata, että myös järjestötoiminta on murroksessa. Sitoutumisen aste ja osallistumisen tavat muuttuvat kovaa vauhtia. Positiivista kuitenkin on se, että auttamishalu ei näytä hiipuvan ja että ihmiset ovat edelleen valmiita toimimaan lähipiirinsä ja yhteiskunnan hyväksi, kun apua tarvitaan.  Tätä valmiutta ja halukkuutta on syytä vaalia ja tunnistaa sen arvo. Kyse ei ole ehtymättömästä luonnonvarasta, vaan sosiaalisesta, ylläpitoa ja kehittämistä vaativasta resurssista.  Keskittyminen vain järjestölähtöiseen palvelutuotantoon, valmiustoimintaan, on vaarallista. Tiedämme, että esimerkiksi palokuntatoiminnassa keskittyminen vain palvelutuotantoon, voi ennen pitkää johtaa koko toiminnan hiipumiseen. Erilaisten teknisten ja muiden osallisuuden esteiden raivaamiseen tulee myös kiinnittää jatkossa enemmän huomiota. Myös rakenteissa ja yhteistoimintamalleissa on kehitettävää.

Järjestöt kykenevät huolehtimaan ja turvaamaan omat vapaaehtoisensa sekä uudistamaan toimintaansa vapaaehtoistoiminnan muuttuvien tarpeiden mukaan. Ilman yhteistoimintaa ja erityisesti toimivia rajapintoja, kansalaisyhteiskunnan rooli kokonaisturvallisuudessa jää kuitenkin nimelliseksi. Rajapinnan kehittäminen edellyttää jo toteamaani esteiden raivausta, mutta julkiselta sektorilta uskallusta osallistaa järjestöt ja kansalaisyhteiskunta sekä kykyä tunnistaa ja kunnioittaa vapaaehtoistoiminnan reunaehtoja. Alueelliset varautumisen yhteistoimintaelimet, foorumit, ovat hyvä ja tärkeä avaus ja tällaisia yhteistoiminnan alustoja tarvitaan kaikilla tasoilla. Modernissa yhteiskunnassa varautumisessa tulee entistä enemmän kiinnittää huomiota eri sektorirajat ylittäviin kokonaisuuksiin. Tämä pätee hyvin myös järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistyöhön.

Vastaavasti järjestöiltä edellytetään yhteistyökykyä ja keskinäistä koordinaatiota. Erityisesti nyt kun Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa ollaan viemässä käytäntöön. Järjestöjen ja Turvallisuuskomitean yhteinen toimeenpano-ohjelma voisi tässä olla ratkaisu toimia koordinoidusti yhteisen tavoitteen hyväksi.

Kahdesta edellä mainitusta huolehtien voimme aidosti sitouttaa järjestöissä ja koko kansalaisyhteiskunnassa olevan potentiaalin osaksi kokonaisturvallisuutta.

Simo Weckstén

Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö SPEK, hallituksen puheenjohtaja