Huoltovarmuus on yhteiskunnan elintärkeä toiminto

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia nojautuu vahvasti kokonaisturvallisuuden periaatteelle, jonka mukaisesti elintärkeistä toiminnoista huolehditaan yhteistyönä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten välillä. Tämä yhteistyö korostuu aivan erityisesti elintärkeissä toiminnossa talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden saralla.

Huoltovarmuusneuvosto valmistelee parhaillaan valtioneuvoston pyynnöstä esitystä uudeksi päätökseksi huoltovarmuuden tavoitteista. Ensimmäinen huoltovarmuuden tavoitepäätös annettiin vuonna 1988 ja nykyinen, voimassa oleva, vuonna 2013. Päivityksissä on vuosien varrella pyritty vastaamaan muuttuviin olosuhteisiin ympäristössämme. Huoltovarmuustyöllä on maassamme vahvat perinteet ja toimiva organisaatio, joten mullistaviin uudelleenlinjauksiin tuskin tälläkään kertaa on tarvetta. Teknologian murros, digitalisaatio, kasvavat kyberuhat ja elinkeinoelämän kansainvälisten verkostojen korostuminen ovat kuitenkin sellaisia muutosvoimia joihin myös huoltovarmuustyön on sopeuduttava. Samalla turvallisuustilanne ympärillämme on laajasti ottaen muuttunut.

Esitystä huoltovarmuuden tavoitteista ei tätä kirjoitettaessa ole vielä annettu. Haluaisin kuitenkin nostaa esille muutamia havaintoja valmistelutyön yhteydessä käydystä keskustelusta.

Huoltovarmuustyön keskeinen perusta on julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus, joka on yksityiselle sektorille vapaaehtoista. Yksityisen sektorin sitoutuminen ja mahdollisuudet huolehtia osuudestaan on siksi kaikin tavoin varmistettava. Tämä puolestaan edellyttää vahvaa taloutta ja kilpailukykyistä teollisuutta jolla on halu ja kyky investoida Suomeen. Vain vahva teollinen pohja turvaa huoltovarmuuden pitkäaikaisen rahoituspohjan.

Nyky-yhteiskunnan riippuvuus keskeyttämättömästä sähkönsaannista myös poikkeusoloissa on ollut tämän Huoltovarmuusneuvoston asialistalla useamman kerran. Kysymys nousee julkiseen keskusteluun ainakin kerran vuodessa kovien pakkasten kohdatessa. Kuluvana vuonna kulutushuippu osui helmikuun 28. päivälle ja taas kerran on todettava, että olimme erittäin merkittävissä määrin riippuvaisia tuontisähköstä. Tilanne hoidettiin mallikkaasti ja kaupallisesti varmasti parhaalla mahdollisella tavalla. En kuitenkaan voi välttyä huolelta miten riippuvaisia näissä tilanteissa olemme toimivista, riittävistä siirtoyhteyksistä ja ennen kaikkea siitä, että tuotantokapasiteetti myös naapurimaissamme on riittävää. Tavoitteeksi olisikin otettava energiaomavaraisuuden turvaaminen myös poikkeusoloissa, vaikka se joskus onkin ristiriidassa keskeisten ilmastopoliittisten tavoitteiden kanssa.

Huoli turvatusta sähkönjakelusta koskettaa myös tiedonsiirto- ja viestintäyhteyksiä. Yhteiskunnan toiminnot ovat tänään pitkälti langattomien verkostojen varassa ja niiden toimivuuden – myös poikkeusoloissa – tulee olla huoltovarmuusorganisaation huomion kohteena. Toinen keskeinen, joka puolelle yhteiskuntaa ulottuva toimija on rahoitussektori. Olemme jo ns. normaalioloissa kokeneet miten häiriöt maksuliikennejärjestelmissä vaikuttavat yhteiskunnan kaikkiin toimintoihin. Näiden uhkien torjuminen olosuhteissa joissa pankkisektori on laajasti kansainvälinen, asettaa aivan uudentyyppisiä haasteita. Sama koskee logistisia verkostoja ja palveluita.

Näillä nostoilla en millään tavalla halua vähätellä huoltovarmuusjärjestelmän perinteisempiä fokusalueita kuten elintarvikehuoltoa, sosiaali- ja terveydenhuoltoa tai lääkejakelua. Puhumattakaan maanpuolustusta tukevasta teknologiasta, tuotannosta ja palveluista. Uskon että nämä kaikki saavat myös uusissa tavoitteissa ansaitsemansa huomion.

Onneksi ja pitkälti monivuotisen, järjestelmällisen työn tuloksena huoltovarmuuden rahoituspohja on tänään vahva ja nauttii laajaa yhteiskunnallista tukea. Sen varaan on siksi mahdollista rakentaa myös uusia, vaativampia tehtäviä vastaamaan muuttuvan yhteiskunnan vaatimuksia muuttuvassa maailmassa.

Ole Johansson

Vuorineuvos,

Huoltovarmuusneuvoston puheenjohtaja