Huoltovarmuus on yhteiskunnan elintärkeä toiminto

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia nojautuu vahvasti kokonaisturvallisuuden periaatteelle, jonka mukaisesti elintärkeistä toiminnoista huolehditaan yhteistyönä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten välillä. Tämä yhteistyö korostuu aivan erityisesti elintärkeissä toiminnossa talouden, infrastruktuurin ja huoltovarmuuden saralla.

Huoltovarmuusneuvosto valmistelee parhaillaan valtioneuvoston pyynnöstä esitystä uudeksi päätökseksi huoltovarmuuden tavoitteista. Ensimmäinen huoltovarmuuden tavoitepäätös annettiin vuonna 1988 ja nykyinen, voimassa oleva, vuonna 2013. Päivityksissä on vuosien varrella pyritty vastaamaan muuttuviin olosuhteisiin ympäristössämme. Huoltovarmuustyöllä on maassamme vahvat perinteet ja toimiva organisaatio, joten mullistaviin uudelleenlinjauksiin tuskin tälläkään kertaa on tarvetta. Teknologian murros, digitalisaatio, kasvavat kyberuhat ja elinkeinoelämän kansainvälisten verkostojen korostuminen ovat kuitenkin sellaisia muutosvoimia joihin myös huoltovarmuustyön on sopeuduttava. Samalla turvallisuustilanne ympärillämme on laajasti ottaen muuttunut.

Esitystä huoltovarmuuden tavoitteista ei tätä kirjoitettaessa ole vielä annettu. Haluaisin kuitenkin nostaa esille muutamia havaintoja valmistelutyön yhteydessä käydystä keskustelusta.

Huoltovarmuustyön keskeinen perusta on julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus, joka on yksityiselle sektorille vapaaehtoista. Yksityisen sektorin sitoutuminen ja mahdollisuudet huolehtia osuudestaan on siksi kaikin tavoin varmistettava. Tämä puolestaan edellyttää vahvaa taloutta ja kilpailukykyistä teollisuutta jolla on halu ja kyky investoida Suomeen. Vain vahva teollinen pohja turvaa huoltovarmuuden pitkäaikaisen rahoituspohjan.

Nyky-yhteiskunnan riippuvuus keskeyttämättömästä sähkönsaannista myös poikkeusoloissa on ollut tämän Huoltovarmuusneuvoston asialistalla useamman kerran. Kysymys nousee julkiseen keskusteluun ainakin kerran vuodessa kovien pakkasten kohdatessa. Kuluvana vuonna kulutushuippu osui helmikuun 28. päivälle ja taas kerran on todettava, että olimme erittäin merkittävissä määrin riippuvaisia tuontisähköstä. Tilanne hoidettiin mallikkaasti ja kaupallisesti varmasti parhaalla mahdollisella tavalla. En kuitenkaan voi välttyä huolelta miten riippuvaisia näissä tilanteissa olemme toimivista, riittävistä siirtoyhteyksistä ja ennen kaikkea siitä, että tuotantokapasiteetti myös naapurimaissamme on riittävää. Tavoitteeksi olisikin otettava energiaomavaraisuuden turvaaminen myös poikkeusoloissa, vaikka se joskus onkin ristiriidassa keskeisten ilmastopoliittisten tavoitteiden kanssa.

Huoli turvatusta sähkönjakelusta koskettaa myös tiedonsiirto- ja viestintäyhteyksiä. Yhteiskunnan toiminnot ovat tänään pitkälti langattomien verkostojen varassa ja niiden toimivuuden – myös poikkeusoloissa – tulee olla huoltovarmuusorganisaation huomion kohteena. Toinen keskeinen, joka puolelle yhteiskuntaa ulottuva toimija on rahoitussektori. Olemme jo ns. normaalioloissa kokeneet miten häiriöt maksuliikennejärjestelmissä vaikuttavat yhteiskunnan kaikkiin toimintoihin. Näiden uhkien torjuminen olosuhteissa joissa pankkisektori on laajasti kansainvälinen, asettaa aivan uudentyyppisiä haasteita. Sama koskee logistisia verkostoja ja palveluita.

Näillä nostoilla en millään tavalla halua vähätellä huoltovarmuusjärjestelmän perinteisempiä fokusalueita kuten elintarvikehuoltoa, sosiaali- ja terveydenhuoltoa tai lääkejakelua. Puhumattakaan maanpuolustusta tukevasta teknologiasta, tuotannosta ja palveluista. Uskon että nämä kaikki saavat myös uusissa tavoitteissa ansaitsemansa huomion.

Onneksi ja pitkälti monivuotisen, järjestelmällisen työn tuloksena huoltovarmuuden rahoituspohja on tänään vahva ja nauttii laajaa yhteiskunnallista tukea. Sen varaan on siksi mahdollista rakentaa myös uusia, vaativampia tehtäviä vastaamaan muuttuvan yhteiskunnan vaatimuksia muuttuvassa maailmassa.

Ole Johansson

Vuorineuvos,

Huoltovarmuusneuvoston puheenjohtaja

Kun taivas putoaa niskaan

Meidän varautumisen parissa työskentelevien on lähdettävä pahimmista skenaarioita ja mietittävä sitä, kuinka toimia, kun taivas putoaa niskaan.  Ensinnäkin on myönnettävä, ettemme kykene kaikkia uhkia hallitsemaan, vaan on kyettävä varautumaan ennakoimattomaan. Toiseksi on uskallettava ajatella toisin ja tuulettaa perinteistä uhkalähtöistä varautumista. Kun riskit ovat systeemisiä, tulee tarkastelu ulottaa laaja-alaiseksi. Tämä haastaa myös perinteiset toimivaltarajat. On uskallettava kyseenalaistaa, ja oltava rohkeutta saattaa kaikki toimijat yhteisen asian äärelle.  Nyky-yhteiskunnassa meistä jokainen voi olla, ja on tarvittaessa turvallisuustoimija.

Resilienssi – kyky joustaa kriisissä ja palautua sen jäljiltä on viime vuosien varautumiskeskustelussa noussut muoti- tai iskusanaksi. Resilienssillä on juurensa psykologiassa ja luonnontieteissä, ja sille löytyy useampi määritelmäkin asiayhteydestä riippuen. Yhteiskunnan kriisinkestävyyttä määrittävällä resilienssillä tarkoitetaan pelkistetysti yhteiskunnan kykyä joustaa kriisissä ja palautua takaisin tapahtuneen jälkeen.  Yhteiskunnan resilienssi taas perustuu sen osien, yksilöiden ja yhteisöjen vastaavaan kykyyn. Resilienssi on ensi sijaisesti ominaisuus, ei perinteinen suorituskyky, ja se rakentuu monen tekijän summasta. Yksilötasolla merkittäviä ovat esimerkiksi osaaminen, reagointikyky, sosiaalinen pääoma sekä luottamus.

Monimutkaistuvassa maailmassa yhteistyö ja sen koordinaatio sekä tiedonkulku eri toimijoiden välillä on ratkaisevaa. 

Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa on erinomaisesti tunnistettu ja kuvattu se, miten turvallisuus koskettaa meitä kaikkia ja miten hyvinkin erityppiset toimijat voivat tilanteen niin vaatiessa muuttua turvallisuustoimijoiksi. Kansalaisyhteiskunnan osalta järjestöillä on erityinen rooli, mikä YTS:ssä on ansiokkaasti tuotu esiin. Kuva jää kuitenkin mielestäni jossain määrin yksipuoliseksi, ja järjestöjen kuvaaminen vain viranomaistoiminnan jatkeeksi, apukäsiksi kun jotain on tapahtunut, on turhan rajaava. Yhteiskunnan resilienssin kannalta järjestöillä ja käytännössä siis niissä tehtävällä vapaaehtoistyöllä on itseisarvonsa, sosiaalista pääomaa lisäävänä ja sitä kautta hyvinvointia edistävänä sekä ongelmia ennaltaehkäisevänä toimintana. Järjestöt ovat myös keskeinen rajapinta julkisen sektorin sekä järjestäytymättömän kansalaisyhteiskunnan – neljännen sektorin välillä.  Tämä kaikki on äärimmäisen arvokasta yhteiskuntamme resilienssin kannalta.

Ilman yhteistoimintaa ja erityisesti toimivia rajapintoja, kansalaisyhteiskunnan rooli kokonaisturvallisuudessa jää nimelliseksi.

Järjestöjen suhdetta kokonaisturvallisuuteen mietittäessä on hyvä huomata, että myös järjestötoiminta on murroksessa. Sitoutumisen aste ja osallistumisen tavat muuttuvat kovaa vauhtia. Positiivista kuitenkin on se, että auttamishalu ei näytä hiipuvan ja että ihmiset ovat edelleen valmiita toimimaan lähipiirinsä ja yhteiskunnan hyväksi, kun apua tarvitaan.  Tätä valmiutta ja halukkuutta on syytä vaalia ja tunnistaa sen arvo. Kyse ei ole ehtymättömästä luonnonvarasta, vaan sosiaalisesta, ylläpitoa ja kehittämistä vaativasta resurssista.  Keskittyminen vain järjestölähtöiseen palvelutuotantoon, valmiustoimintaan, on vaarallista. Tiedämme, että esimerkiksi palokuntatoiminnassa keskittyminen vain palvelutuotantoon, voi ennen pitkää johtaa koko toiminnan hiipumiseen. Erilaisten teknisten ja muiden osallisuuden esteiden raivaamiseen tulee myös kiinnittää jatkossa enemmän huomiota. Myös rakenteissa ja yhteistoimintamalleissa on kehitettävää.

Järjestöt kykenevät huolehtimaan ja turvaamaan omat vapaaehtoisensa sekä uudistamaan toimintaansa vapaaehtoistoiminnan muuttuvien tarpeiden mukaan. Ilman yhteistoimintaa ja erityisesti toimivia rajapintoja, kansalaisyhteiskunnan rooli kokonaisturvallisuudessa jää kuitenkin nimelliseksi. Rajapinnan kehittäminen edellyttää jo toteamaani esteiden raivausta, mutta julkiselta sektorilta uskallusta osallistaa järjestöt ja kansalaisyhteiskunta sekä kykyä tunnistaa ja kunnioittaa vapaaehtoistoiminnan reunaehtoja. Alueelliset varautumisen yhteistoimintaelimet, foorumit, ovat hyvä ja tärkeä avaus ja tällaisia yhteistoiminnan alustoja tarvitaan kaikilla tasoilla. Modernissa yhteiskunnassa varautumisessa tulee entistä enemmän kiinnittää huomiota eri sektorirajat ylittäviin kokonaisuuksiin. Tämä pätee hyvin myös järjestöjen ja julkisen sektorin yhteistyöhön.

Vastaavasti järjestöiltä edellytetään yhteistyökykyä ja keskinäistä koordinaatiota. Erityisesti nyt kun Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa ollaan viemässä käytäntöön. Järjestöjen ja Turvallisuuskomitean yhteinen toimeenpano-ohjelma voisi tässä olla ratkaisu toimia koordinoidusti yhteisen tavoitteen hyväksi.

Kahdesta edellä mainitusta huolehtien voimme aidosti sitouttaa järjestöissä ja koko kansalaisyhteiskunnassa olevan potentiaalin osaksi kokonaisturvallisuutta.

Simo Weckstén

Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö SPEK, hallituksen puheenjohtaja

Ihmisen näkökulma toimenpiteiden pohjaksi

Kävin aamulla turvallisuuskeskustelun pienten koululaisteni kanssa. Kimmokkeena oli pikku-uutinen päivän lehdessä: poliisi oli saanut lukuisia ilmoituksia lapsia autoon houkuttelevasta henkilöstä. Matkalla kouluun ja päiväkotiin keskustelimme siitä, miten pitää toimia, jos tuntematon aikuinen tuntemattomassa autossa pysähtyy vaikkapa bussipysäkille ja ehdottaa kyytiä.

Perheenäidin näkökulmasta kyseessä on mitä keskeisin turvallisuuskysymys. Niin on sekin, miten turvallisesti koulun pihasta pääsee bussipysäkille. Arkisia turvallisuushuolia on viime viikkoina varmasti ollut ainakin niillä kainuulaisilla, joiden pääsy hätänumeroon vaikeutui sähkönjakeluongelmien vuoksi – ja niillä etelänmatkaajilla, jotka kohtasivat turvallisena pidetyssä matkakohteessa tuhkarokkoepidemian puutteellisen rokotuspeiton vuoksi.

Turvallisuusasioiden horisontti on todella laaja-alainen ja moni-ilmeinen. Yksittäisen ihmisen näkökulma turvallisuuden käsitteeseen voi olla toinen kuin viranomaisella – ja joskus siinä painottuvat eri asiat kuin perinteisillä turvallisuusorganisaatioilla. Suomalainen kokonaisturvallisuusajattelu tuntuukin istuvan aikaan koko ajan paremmin ja paremmin.

Viime syksynä hyväksytty yhteiskunnan turvallisuusstrategia tarkastelee turvallisuutta laajalla akselilla. Samassa elintärkeiden toimintojen kokonaisuudessa ajatellaan olevan niin valtion johtamisen, talouden, puolustuskyvyn kuin henkisen kestokyvynkin. Kun laaja-alaiseen turvallisuuden käsitteeseen yhdistetään selkeä pyrkimys varautua ja varmistaa toiminnot monipuolisessa yhteistyössä, ollaan monta askelta kapea-alaista siiloajattelua edempänä.

Yksilön – ihmisen – näkökulma asioihin on hallinnon kannalta keskeinen, sillä yhteiskunnan tehtävä on mahdollistaa nimenomaan yksilötason hyvä elämä. Näkökulmassa on kyse myös faktojen ja kokemuksen joskus ristiriitaisesta todellisuudesta. Ihmiselle mielikuva ja kokemus on yleensä ratkaiseva, kun hallinto toimii usein suurempien massadatojen faktoissa. Jos siis esimerkiksi rikoksia ei tapahdu tilastojen valossa enempää kuin ennen, mutta ihmiset kokevat turvallisuuden heikentyneen – onko turvallisuus silloin heikentynyt vai ei?

Ihmisen tasolla turvallisuus on sekä tunnetta että tietoa – tämä hallinnossa ja politiikassa toimivien on hyvä pitää mielessä. Turvallisuuden tunne voi olla myös houkutteleva vaikuttamisen kohde niille, joiden ensisijainen tavoite on turvattomuuden ja muun hämmennyksen synnyttäminen.

Ihmisten, yhteisöjen ja yritysten näkökulmaa etsitään muuallakin kuin turvallisuustyön parissa. Valtioneuvosto käynnisti viime vuonna ekosysteemifoorumin. Sen puitteissa etsitään yhdessä monipuolisen sidosryhmäjoukon kanssa elämäntapahtumiin tai liiketoimintaan perustuvaa näkökulmaa esimerkiksi tietopolitiikkaan, liikenteen kasvuohjelmaan tai elinikäiseen oppimiseen. Vaikka työ on vielä kesken, yksi tulos on jo aistittavissa: yritykset, yhteisöt ja yksittäiset ihmiset kokevat hyvin myönteisenä sen, että heidät kutsutaan mukaan ratkomaan näitä omia ja yhteisiä kysymyksiä.

Ihmisen näkökulmaa etsimme myös Toimi-hankkeessa, joka valmistelee perusturvan ja toimeliaisuuden kokonaisuudistuksen käynnistämistä. Sosiaaliturvajärjestelmä on rakentunut pala palalta pitkällä aikavälillä, eikä monin osin enää täytä tavoitteitaan tai vastaa tämän päivän saatikka 2030-luvun tarpeisiin. Mutta kenen näkökulmasta sitä uudistetaan? Olemme ainakin aloittaneet työn nimenomaan ihmisen, hänen motivaationsa ja toimintansa peruselementtejä etsien.

Turvallisuussektorin kova ydin, puolustusvoimat, juhlii kuluvana vuonna satavuotisuuttaan. Onnea puolustusvoimille! Juhlavuoden käynnistävässä seminaarissa ilahdutti kuulla, kuinka edistyksellisesti puolustusvoimat katsoo esimerkiksi varusmiespalveluksen kehittämistä nimenomaan varusmiehen tai – naisen näkökulmasta. Käydyn paneelin perusteella ennakoin myös voimistuvaa keskustelua siitä, miten juhlavuoden teeman – ”maanpuolustus kuuluu kaikille” – mukainen henki toteutuu tulevaisuudessa entistä tasa-arvoisemmin miesten ja naisten välillä.

Pääministerin valtiosihteeri, Paula Lehtomäki

Kainuun lumituhot olivat testi valmius- ja varautumisjärjestelmille

Viime viikkojen runsaat lumisateet, myrskyt ja niistä seuranneet sähkökatkokset ovat herättäneet kysymyksiä Suomen varautumisesta sähköjärjestelmien turvaamiseksi. On myös penätty viranomaisten vastuuta asiassa ja ihmetelty, miksei Suomessa osata varautua paremmin tällaisiin häiriöihin.

Suomi on varautumisen ja valmiustoiminnan saralla yksi maailman kärkimaita, ja alueellinen valmistautuminen kattaa koko maan. Varautuminen ja valmius ovat kuitenkin monisyisiä asioita ja vaativat jatkuvaa kehittämistä. Tässä blogikirjoituksessa tehdään katsaus siihen, kuinka häiriötilanteisiin varaudutaan, ja kuinka aikaisempien häiriötilanteiden opeista voi jalostaa toimivia varautumismalleja.

Suomalaisen varautumisen yhteistoimintamallin, kokonaisturvallisuuden, voimavara on turvallisuustoimijoiden yhteistyössä. Yhteistyön toimivuutta testataan ja kehitetään jatkuvasti valmiusharjoituksissa, joita järjestävät niin ministeriöt, aluehallinto, yksittäiset kunnat, elinkeinoelämän palveluntuottajat kuin järjestötkin. Harjoittelun myötä tilanteisiin voidaan tosipaikan tullen reagoida nopeasti ja joustavasti. Harjoituksissa käytetään erilaisia tilanneskenaarioita, joiden kautta opittuja toimintamalleja on mahdollista soveltaa erilaisiin uhkatilanteisiin.

Paikallisen ja alueellisen tason varautumista on kehitetty vuosien saatossa useissa projekteissa ja hankkeissa. Muun muassa Kuntaliiton toteuttama ja Huoltovarmuuskeskuksen rahoittama kuntien jatkuvuudenhallintaprojekti KUJA, tukee ja kehittää kuntien sekä tulevien maakuntien varautumista ja jatkuvuudenhallintaa. Projektissa luodaan ja jalkautetaan kunnille ja kuntakonserneille yhtenäiset perusteet, toimintamallit sekä työvälineet varautumistoimintaan. Kuntaliiton sivuilta löytyy työkaluja kunnallisen varautumistoiminnan kehittämiseen (kts. Kuntaliitto).

25514241408 bbc6aa155f k

(Photo credits: Wille Markkanen, Visit Lakeland, ‎Dec ‎28‎, ‎2017, https://flic.kr/p/ESBa4W)

Tykkylunta tupaan

Joulun välipäivinä alkoi vuosikymmenten pahin sähkövika, kun runsaiden lumisateiden seurauksena sähkölinjoille kertynyt lumi katkoi sähkölinjoja ja vei pahimmillaan sähköt ja lämmityksen kymmeniltä tuhansilta suomalaisilta Itä-Suomen ja Kainuun alueilla.*

Vuonna 2013 voimaan tulleen sähkömarkkinalain mukaan verkkoyhtiöillä on velvoite rakentaa jakeluverkkonsa niin, että myrskyt tai lumet eivät asemakaava-alueella aiheuta yli kuuden tunnin sähkökatkoja. Haja-asutusalueella yläraja on 36 tuntia. Laki vaatii muutoksia porrastetusti: vuoteen 2020 mennessä varmuusehtojen tulee täyttyä puolella ja vuoteen 2024 mennessä 75 prosentilla sähköyhtiöiden asiakkaista. Lainsäädännön kehittäminen on yksi tapa, jolla varautumista voidaan edistää valtakunnallisesti. Varautumiseen liittyy kuitenkin paljon alueellisia ja paikallisia näkökulmia, jotka ovat häiriötilanteiden selvittämisen kulmakiviä.

On hyvä muistaa, että laki edellyttää kunnilta varautumistoimintaa niin normaaliolojen, häiriötilanteiden kuin poikkeusolojenkin varalle. Kuntien on myös pelastuslain nojalla mahdollista saada tukea alueensa pelastuslaitokselta kunnan valmiussuunnitteluun. Myös maakuntien tehtävänä on alueellisesta ennakoinnista huolehtiminen ja alueellisen varautumisen yhteensovittaminen. Maakuntauudistuksen valmistelussa ja pelastustoimen uudistuksessa alueellisen varautumisen johtaminen, suunnittelu, ohjaus ja valvonta ovat keskeisiä kehittämistehtäviä.

*Itä-Suomen ja Kainuun tapauksissa lumivahingot johtuivat runsaista lumi- ja räntäsateista sekä lumen kertymisestä puihin.

Kokemuksista on otettu opiksi

Vuosina 2010-2011 Etelä-Savon maakuntaa koettelivat voimakkaat myrskyt ja lumisateet. Sähkönjakelun ja matkapuhelinverkon laajojen häiriöiden jälkeen maakunnan varautumis- ja valmiustoimintaa ollaan kehitetty laajalti. Toimintaa kehitettäessä maakunnalle tehtiin yhteinen valmiussuunnitelma, joka täydentää kuntien valmiussuunnitelmia erittelemällä kattavasti muun muassa eri viranomaisten voimavarat ja tehtävät. Maakuntaan kehitettiin myös yhteinen turvallisuussuunnitelma, jonka avulla turvallisuusnäkökulma sisällytetään kaikkeen viranomaisten päätöksentekoon ja toimintaan.

Varautumistoiminnassa on olennaista, etteivät viranomaiset ja muut toimijat keskitä voimavarojaan päällekkäisiin toimintoihin. Varautumisen huolellinen suunnittelu mahdollistaa myös virka-avun toimivan kohdentamisen. Varautumissuunnitelmat niin kunta- kuin maakuntatasollakin ovat erinomaisia turvallisuustoiminnan työkaluja. Maakuntia ja kuntia kannustetaankin benchmarking –tyyppiseen parhaiden käytänteiden hyödyntämiseen ja poikkihallinnollisen viestinnän kulttuuriin. Lumisateiden aiheuttamat häiriöt eivät suinkaan ole ainutlaatuisia, vaan edustavat sähköriippuvuuden merkitystä yhteiskunnassamme (kts. Sähköriippuvuus modernissa yhteiskunnassa). Valtakunnallisten viranomaisten, sekä muiden kuntien ja maakuntien käytänteistä häiriötilanteiden varautumiseen voi mallintaa toimivia käytänteitä myös omalle alueelle.Kuva1

Miten kriisitilanteessa tulee viestiä?

Kainuun lumiongelmat nostivat esille myös tiedotuksen ja viestinnän tärkeyden kriisitilanteissa. Kansalaisen kannalta on olennaista tietää, kuinka kauan sähkökatkojen oletetaan kestävän ja mistä kansalainen voi saada tarvittavan lisäavun arkeensa. Keskeistä on, että viranomaiset ottavat kaikki mahdolliset kanavat käyttöönsä. On viestittävä sosiaalisessa mediassa, verkkosivuilla, radiossa, televisiossa ja pidettävä vapaaehtoiset sekä paikallismedia ajan tasalla. Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen suunnittelija Johanna Franzen on summannut sähkökatkoihin liittyvää kriisiviestintää hyvin blogikirjoituksessaan.

Vaikka viranomaiset, palveluntuottajat ja järjestöt tekevät kaikkensa häiriötilojen ennakoimiseksi ja niihin reagoimiseksi, on syytä painottaa myös kansalaisten omaa varautumista. Kansalaisten varautumisessa erityisenä kehittäjänä toimii järjestösektori, joka mm. kouluttaa kansalaisia häiriötilanteiden varalle. Muun muassa Marttajärjestö ja SPEK jakavat koottua tietoa kotivarasta ja häiriötilanteisiin sopeutumisesta (kts. Kotivara ja Kodinturvaopas)

Sähkökatkoja varten on tehty myös hyvä opas, Pahasti poikki, jonka voi ladata puolustusministeriön sivuilta. Siitä voi helposti tarkistaa, mitä asukas voi itse tehdä häiriötilanteen helpottamiseksi.

Kirjoittajat: Aleksi Kuutio ja Emmi Korkalainen, Turvallisuuskomitean sihteeristö

Kokonaisturvallinen Suomi 100 vuotta

Suomalaisten turvallisuustoimijoiden yhteistyö juontaa juurensa jo autonomian ajoilta, jolloin viranomaiset ryhtyivät monilla aloilla toimimaan yhdessä. Tuolloinkin kannustimena ja toisaalta haasteena oli valtakunnan kohtalaisen suuri laajuus suhteessa väestöntiheyteen, mikä johti yhteistyöhakuisuuteen, jopa palveluiden hankkimiseen nykyisen private–public-periaatteen mukaisesti yksityisiltä toimijoilta. Tavatonta ei siis ollut, että esimerkiksi vankeinkuljetuksessa käytettiin virkamiesten apuna siviilejä, vahvoja työmiehiä. Tarvittaessa venytettiin lakia, kun niitä ei tämän päivän tahtiin vielä ehditty laatia.

Yksityisen järjestysvallan joustavasta käytöstä eräs kirjallisuudesta ja elokuvasta tuttu tarina on Lapista 1920-luvun taitteesta. Lapin rajavartioston komentaja Kurt Martti Wallenius antoi poromies Moskulle Mauser-pistoolin ja patruunoita, jotta tämä katsoisi kairassa liikkuessaan porovarkaiden perään. Käytännöllisyys, kekseliäisyys ja ennen kaikkea yhteistyön myötä rakentunut luottamus on mahdollistanut suomalaisen yhteistyömallin kehittymisen satavuotiaassa Suomessa.

Kokonaisturvallisuus suomalaisena varautumisen kansallisena konseptina on elänyt oman, lähes satavuotisen kasvutarinansa. Tänään kaikki varautumisen sektorit kattavalla kokonaisturvallisuuden yhteistoimintamallilla turvataan yhteiskunnan elintärkeät toiminnot viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä. Yhteistoimintamallin juuret juontuvat itsenäisyyden ajan ensimmäisiin vuosikymmeniin, jolloin tavoitteena oli tehdä nuoresta valtiosta itsemääräämisoikeuden tunnusmerkit täyttävä kansainvälinen toimija. Tarvittiin omavaraisuutta ja kansallista suorituskykyä puolustuksessa, järjestyksenpidossa, teollisuudessa, elintarviketuotannossa, finanssialalla jne. Eri sektoreiden kyvykkyyksien rakentamista ennen talvisotaa voidaan pitää varautumisen näkökulmasta jokseenkin epätahtisena, vaikka ensimmäisiä yhteistoimintaelimiä alettiinkin perustaa jo 1920-luvulla.

PUOLUSTUSNEUVOSTO PERUSTAN RAKENTAJAKSI

Turvallisuuskomitean ensimmäinen edeltäjä, puolustusneuvosto, perustettiin asetuksella keväällä 1924. Se toimi tasavallan presidentin neuvoa-antavana elimenä, antaen lausuntoja tämän niitä pyytäessä. Lausunnot koskivat voittopuolisesti vain maanpuolustuksen asioita, sivuten myös jonkin verran maan varautumista sotaa varten. Kokoonpano oli myös sotilaspainotteinen: puheenjohtajuudesta vastasi tasavallan presidentti, puolustusministeri tai sotaväen päällikkö. Valtioneuvoston jäseniä saattoi osallistua kokouksiin, mikäli asia ei ollut puhtaasti sotilaallinen. Taloudellisen varautumisen näkökulma jäi kuitenkin suppeaksi, jonka vuoksi perustettiin myös sotatalouskomitea vuonna 1924. Sen ehdotuksesta 1929 asetettiin taloudellinen puolustusneuvosto hoitamaan taloudellisen maanpuolustuksen kysymyksiä.

Puolustusneuvoston ensimmäinen tunnetumpi ajanjakso alkoi 1931, kun presidentti Svinhufvud uudisti puolustusneuvoston roolin ja nimesi ratsuväenkenraali Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Samalla Mannerheimistä tuli sodan syttyessä puolustusvoimien ylipäällikkö. Puolustusneuvosto kytkeytyi ulko- ja erityisesti puolustuspolitiikkaan kansainvälisen sotilasyhteistyön osalta. Lisäksi se toimi yhteistyöelimenä puolustuslaitoksen ja valtioneuvoston kesken. Puolustusneuvoston viimeisin merkittävä toimi ennen talvisotaa oli Neuvostoliiton aluevaatimuksia koskeva käsittely syksyllä 1939. Talvisodan aikana puolustusneuvosto kokoontui vain yhden kerran ja jatkosodan aikana muutamia kertoja.

TOTAALISEN MAANPUOLUSTUKSEN JA KOKONAISMAANPUOLUSTUKSEN 50-VUOTINEN TAIVAL

Sotien jälkeen alettiin puuhata puolustusneuvoston ja taloudellisen puolustusneuvoston toimintojen yhdistämistä sotakokemuksien pohjalta. Sodan aikana lähes kaikki yhteiskunnan toiminnot olivat olleet ylipäällikön ja päämajan johdossa. Tänään arkipäiväisenä ilmiönä ymmärretty ”järjestelmien keskinäisriippuvuus” ajoi kohti kokonaismaanpuolustuksen ajattelumallia. Puolustusrevision maanpuolustuksen ja puolustusvoimien järjestelyjä koskeva ehdotus valmistui 10.3.1949. Vuonna 1950 valmistunut asetusluonnos sai hyväksynnän ankaran hionnan jälkeen vasta 1957. Seuraavana vuonna annettiin asetus puolustusneuvoston sihteeristöstä ja toiminta alkoi säännönmukaistua.

Uuden asetuksen mukainen puolustusneuvosto oli yhteiskunnan varautumisen näkökulmasta jo selkeästi edeltäjäänsä laajempi toimielin. Puolustusneuvoston tehtäväksi vuoden 1957 asetuksessa määriteltiin ”toimia ylimpänä neuvoa- antavana ja suunnittelevana elimenä sekä tasavallan presidentin neuvottelukuntana valtakunnan puolustusta koskevissa asioissa”. Jäseniäolivat pääministeri, puolustusministeri, ulkoasiainministeri, sisäasiainministeri, valtiovarainministeri sekä kauppa- ja teollisuusministeri ja ne muut ministerit, jotka tasavallan presidentti on kutsunut sen jäseniksi, ynnä puolustusvoimain komentaja ja yleisesikunnan päällikkö . Lisäksi tasavallan presidentti saattoi valtioneuvoston esityksestä kutsua puolustusneuvoston jäseniksi muitakin henkilöitä enintään kolmeksi vuodeksi kerrallaan.

Puolustusneuvoston toinen merkittävä toimintajakso mahdollisti neuvoston vaikutusvaltaisen kokoonpanon myötä paitsi maanpuolustuksen kehittämisen myös koko yhteiskunnan laajuisen varautumisen kehittämisen. Yleistä varautumista tukevat lait, kuten vuonna 1958 säädetty väestönsuojelulaki, laki valtion varmuusvarastoista sekä vuonna 1970 säädetty laki väestön toimeentulon ja talouselämän turvaamisesta poikkeusoloissa ovat osoituksia varautumisen monipuolisesta käsittelystä. Vaikka sota poikkeusolona nähtiin suurimpana ja todennäköisimpänä uhkana, oli edellä mainittuihin lakeihin kirjattu myös muut uhat.

Laajan turvallisuuden oppia alettiin jalkauttaa totaalisen maanpuolustuksen kursseilla vuodesta 1961 alkaen. Opetus käsitteli jo ensimmäisillä kursseillaan yhteiskunnan varautumista laajasti. Kurssit tarjosivat myös väylän varautumisen suunnitelmien kehittämiseen ja erityisesti eri hallinnonalojen keskeisen henkilöstön kouluttamiseen. Nykytiedon mukaan on helppo tunnustaa maanpuolustuskurssien oppisisältöä laajempi vaikuttavuus yhteiskunnan varautumisen edistymiselle kylmän sodan aikana.

Monien vaiheiden ja kehitysaskelten seurauksena kehittynyt kokonaismaanpuolustuksen konsepti laajeni määritelmältään viime vuosituhannen lopulla. Vuoden 2003 valtioneuvoston ohjesäännössä se kuului seuraavasti: ”Kokonaismaanpuolustuksella tarkoitetaan kaikkia niitä sotilaallisia ja siviilialojen toimia, joilla turvataan Suomen valtiollinen itsenäisyys sekä kansalaisten elinmahdollisuudet ja turvallisuus ulkoista, valtioiden aiheuttamaa tai muuta uhkaa vastaan”.

LAAJAT STRATEGIAT KOKONAISTURVALLISUUDEN TOIMINTAMALLIN RAKENTAJINA

Turvallisuuden laaja-alaistuminen, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden yhteenkietoutuminen ja toimintojen keskinäisriippuvuuksien lisääntyminen johtivat turvallisuuden aiempaa kokonaisvaltaisempaan käsittelyyn. Yhtenä sytykkeenä tälle oli 11.9.2001 terrori-iskut, joiden vaikutus oli sodan kaltainen ilman sodanjulistusta tai edes kunnollista ennakkovaroitusta. Kriittisen infrastruktuurin suojaamiseen alettiin kiinnittää huomiota 2000-luvulle tultaessa. Tämä johti Suomessa yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisen strategian laatimiseen (YETT 2003). Strategia laadittiin kokonaismaanpuolustuksen viitekehyksessä, jonka laaja-alaisuus mahdollisti kaikkien merkittävien uhkien ja niihin liittyvän varautumisen käsittelyn.

Vaikka kokonaismaanpuolustus konseptina toimi pitkälti nykyisen kokonaisturvallisuuden hengessä, nähtiin varautumisen periaate sodan lähtökohdista vanhentuneena. Siten muodostui Hallbergin vuoden 2010 komiteamietinnön pohjalta esitys kokonaisturvallisuuden periaatteen käyttöön siirtymisestä. Esityksen hyväksyminen johti sittemmin varautumisen konseptin määritelmällisen laaja-alaistumisen vahvistamiseen ja sen myötä turvallisuustoimijoiden osallistamisen varautumisen suunnitteluun aiempaa laajapohjaisemmin.

Turvallisuuden ohjaus muuttui myös organisatorisesti 2000-luvulla. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksen myötä puolustusneuvoston tehtävät jakautuivat ulko- ja turvallisuuspoliittiselle ministerivaliokunnalle (UTVA) ja Turvallisuus- ja puolustusasiain komitealle siten, että jälkimmäisen tehtäväksi tuli varautumisen kehittäminen kokonaismaanpuolustuksen näkökulmasta. Turvallisuuskomitea jatkaa käytännössä lähes samaa tehtävää kokonaisturvallisuuden viitekehyksessä ja yhä laaja-alaisemman jäsenistön myötä. Sitä tukee Turvallisuuskomitean sihteeristö valtioneuvostolaajuisena palveluna, joka palvelee tasapuolisesti kaikkien Turvallisuuskomitean jäseniä. Sama sihteeristö valmistelee myös ministeriöiden valmiuspäällikkökokouksen säännönmukaiset kokoukset ja valmiussihteerikokoukset, jotka käytännössä muodostavat laajan varautumisen ja kriisijohtamisen asiantuntijaverkoston. Tämä järjestely on peräisin jo vuodelta 1978. Valtioneuvoston valmiusfoorumien yhteinen sihteeristö tuottaa synergiaa varautumisen ja valmiusasioiden valmisteluun.

YHTEISKUNNAN TURVALLISUUS 100-VUOTIAASSA SUOMESSA

Uusi yhteiskunnan turvallisuusstrategia on juuri valmistunut. Edeltäjiensä, vuosien 2003 ja 2006 YETT-strategioiden sekä vuoden 2010 YTS-strategian kehittyminen viimeisen 15 vuoden kuluessa on johtanut siihen, että uudesta strategiasta muodostuu kokonaisturvallisuuden yhteistoimintamalli, konsepti. Se mahdollistaa laaja-alaisen varautumisen kaikilla toimintatasoilla, kaikkia toimijoita hyödyntäen. Yhteistoiminnan perusteet ovat pysyneet varsin muuttumattomina, joskin yhteistyö on yhä laaja-alaisempaa ja siinä hyödynnetään innovatiivisesti monialaisia asiantuntijaverkostoja. Moskun ja Walleniuksen yhteistyöllä olisi tänään toteutuessaan oikeusvaltioperiaatetta kunnioittava sopimuspohja, ainakin jos yhteistyö koskisi vapaaehtoista pelastuspalvelua ja tiedon jakamista. Kokonaisturvallisuus on elänyt ajassa ja seuraa muutoksia. Tulevaisuuden uhkiin pyritään vastaamaan ennakoivasti, aktiivisesti tulevaisuutta tekemällä ja turvallisuutta rakentamalla.

Vesa Valtonen, pääsihteeri, Turvallisuuskomitean sihteeristö

Kirjoitus on julkaistu Maanpuolustuskurssiyhdistyksen julkaisussa Maanpuolustus (nro 122, joulukuu 2017).

Laillisuus on turvallisuutta

Oikeudellisen sääntelyn yhtenä kehityspiirteenä viime vuosikymmeninä on ollut perus- ja ihmisoikeusajattelun voimistuminen. Tämä näkyy mm. siinä, että viranomaiset ja tuomioistuimet harkitsevat päätöstensä perusteita aikaisempaa laajemmin tästä näkökulmasta, ja ottavat huomioon myös kansainväliset ihmisoikeusratkaisut. Toinen kehityspiirre on säädösten määrän kasvu, mikä on osaltaan johtunut EU-sääntelyn tuomasta lisästä.

Turvallisuutta koskevia normeja uudistettaessa käydään jatkuvasti rajanvetoa perus- ja ihmisoikeuksien sekä turvallisuustehtäviä hoitavien viranomaisten toimivaltuuksien välillä. Joidenkin mielipiteiden mukaan rikosten ehkäisyä, valvontaa ja järjestyksenpitoa koskevissa laeissa tulisi olla aikaisempaa laajemmat ja niin sanotusti joustavammat toimivaltuudet eri viranomaisille. Samoin valmiuslainsäädännön poikkeustoimivaltuuksia ja valtuuksien myöntämismenettelyn helpottamista on vaadittu kriisiytyvien turvallisuustilanteiden nopeaa ”hoitamista” varten.

Oikeusvaltio-Suomessa viranomaisille on asetettu velvoite noudattaa lakia. Perus- ja ihmisoikeusajattelun nousu on myös terävöittänyt tätä velvoitetta. Julkisessa keskustelussa on pidetty hallinnon lainalaisuusperiaatteen tiukkuutta jopa liiallisena. Virkatoiminnan laillisuusvaatimus luo kuitenkin vakautta ja luottamusta yhteiskuntaan. Kansalaiset voivat luottaa myös oikeuksiensa toteutumiseen. Viranomaisten puolueettomuus ja toiminnan riittävä läpinäkyvyys lisäävät turvallisuuden tunnetta yhteiskunnassa. Yhdenmukainen ja syrjimätön kohtelu koskee myös ulkomaiden kansalaisia, jotka asioivat viranomaisten kanssa.

Viime vuosien kokemukset erilaisista kriisitilanteista ovat osoittaneet, että viranomaistoiminnan korkea laatu ja oikeusvaltion vaatimukset voidaan säilyttää yllättävissäkin tilanteissa. Suomeenkin yltänyt turvapaikanhakijoiden aalto voitiin poliisin, maahanmuuttoviranomaisten ja tuomioistuinten tehostetun toiminnan avulla hoitaa normaalein toimivaltuuksin. Myös nopeisiin lainmuutoksiin oli tarvittaessa valmiutta.

Samoin voidaan ajatella voitavan menetellä myös valmiuslainsäädännön kehittämistarpeiden kanssa. Nykysäännökset riittävät tilanteiden haltuunottoon ja tarvittaessa voidaan rajoitettuja muutoksia saada aikaan nopeastikin. Kaikkiin uhkiin ennalta varautuminen taitaa olla nykyisin likipitäen mahdotonta. Oikeusvaltiosta kiinni pitäminen kaikissa olosuhteissa on yhteiskunnalle merkittävä voimavara. Suomessa pyritään laajapohjaiseen turvallisuusajatteluun, jossa myös kansalaiset, yritykset ja järjestöt osallistuvat aktiivisesti turvallisuuden rakentamiseen. Heille on tärkeää, että oikeusvaltio pidetään arvossa kaikissa turvallisuustilanteissa.

Asko Välimaa

Oikeusministeriön kansliapäällikkö